Yövuorokoomailua!

Yövuorojen välissä pää lyö yleensä ihan tyhjää ja sitä yrittää saada käyntiin ennen seuraavaan yövuoroon menoa. Hyvä yrittää saada aivoja käyntiin kirjoittamalla ja toki kahvia kiskomalla.

Kirjoittaminen tuntuu nyt jotenkin hankalalta, elämä täällä ei ole enää niin uutta ja ihmeellistä että jaksaisi hämmästellä joka päivä. Mutta, ehkä voin kirjoittaa vain pienesti kuulumiset. 

Reilun viikon päästä keskiviikkoiltana auto starttaa kohti Keski-Suomea ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin ollaan perillä torstaina aamupäivästä. Matkaan saa varata aikaa ainakin 13 tuntia ja enemmän jos yöllä keli on huono. Kilpisjärvellä oli kyllä pari päivää sitten niin lämmintä, että tuskin lumi sataa vielä ensi viikolla. Mutta tiedä näitä. Aamuvuoron jälkeen olisi suunnitelmissa käyttää koirat kunnon lenkillä ja ottaa itse pienet unet ennen matkaa. 

Käytiin Kilpisjärvellä, sain talvirenkaat matkahuollon kautta sinne. Nopea palvelu, renkaat matkasi vuorokaudessa Jyväskylästä Kilppariin ja hintaakin tuli vain n. 50€ neljälle renkaalle. Iso kiitos äitille ja iskälle, kun touhusivat minulle tuliterät renkaat! Nyt on ehkä jotain saumoja päästä täällä mäkiä talvella ylös ilman nelivetoa. Kilpisjärvellä kävimme hotelli Tundreassa viettämässä sesongin lopettajaisia. Se on kyllä suosittelemisen arvoinen paikka, hyvää ruokaa ja hyvä palvelu. Ja mikä parasta, siellä häärii minun nuoruuden kavereita ja niitä on ollut ihan mahtava nähdä! 

Kilpparilla käytiin Salmivaaralla kävelemässä, se on pieni nyppylä ihan ytimen vieressä. Makeet maisemat, vaikka me saatiin taas pilvinen päivä.

Salmivaaran "huipulta"

Salmivaara, etsi kuvasta snautseri ;)

Oli hauska, Kilpisjärvellä oli tosi pilvistä ja Salmivaaralta näki, että Norjassa paistaa aurinko. Lähdimme ajamaan kohti kotia ja aika tarkasti Suomen ja Norjan rajalla alkoi paistamaan aurinko niin kirkkaasti että piti kaivaa aurinkolasit esiin. 

Voiko tuon selkeämpää auringon rajaa ollakaan?

Ruoho on joskus vaan vihreämpää aidan toisella puolella. Tämä on lähes välittömästi rajan ylityksen jälkeen otettu kuva. 

Ai niin, mennessä tullissa halusivat kurkata peräkonttiin. Käytiin näyttämässä koirien passit ja he tulivat tekemään pistotarkastuksen. Tarkistivat, että rodut täsmää (ihan kuin he oikeasti olisivat tienneet) ja katsoivat sirut lukulaitteella. Mä kyllä vähän luulen, että kahdella nuorella tullimiehellä oli vaan tylsää, ei noiden sirujen lukemiseen kahta miestä olisi tarvittu.

Olen mennyt Kilpisjärvi-Tromsø väliä nyt muutamia kertoja ja joka kerta oon ihan fiiliksissä. Okei, sitä muuttokertaa ei lasketa, sillon olin ihan kauhuissani! Mutta, onko mitään täydellisempää kuin aurinkoinen pilvetön keli, mielettömät ruskan värit (keltaista, oranssia, punaista, viininpunaista ja vihreää sekaisin), järjettömän hienot vuoret ja peilityyni meri! Siinä sitten ajelet autolla kohti kotia ja kuuntelet hyvää musiikkia. Sitä tunnetta on niin vaikea kuvata, haluaisin että jokainen pääsisi kokemaan sen! Toki, ei se ehkä muista tunnu siltä miltä musta tuntuu. Sitä alkaa ymmärtämään, miten hienoa ajanjaksoa saa elää tällä hetkellä. Talvella se matto vedetään mun jalkojen alta, mutta antakaa mun vielä vähän aikaa leijua!

Edellisestä "fjellturista" eli vuorivaelluksesta on jo vähän aikaa ja piti korjata tilanne. Lähdin Laran kanssa mun suosikkipaikkaan Ersfjordenille ja lähdettiin kiipeemään kohti 800m korkeaa Burenia. Matka oli todellakin kivikkoinen ja ajoittain märkä. Välillä sai ottaa maasta tukea, että pääsi etenemään ja Lara ei ihan joka paikasta päässyt hyppäämään ylöspäin saati alastullessa alaspäin. Edettiin 600m asti ja siitä eteneminen muuttui vielä haastavammaksi että totesin huipun jäävän tällä kertaa haaveeksi Laran kanssa. Siellä oli sellaisia kohtia, että piti pitää Lara hihnassa jos sen tassu lipeää, niin Lara tippuu alaspäin vain hihnan verran. Alaspäin tultaessa tietenkin pyöräytin nilkkani, mutta kyllä sillä alas pääsi. Yövuorossa alkoi sitten kenkä puristamaan ja olihan tuo turvonnut mukavasti. Kylmä, koho, kompressio ja lepo muutaman päivän niin johan tulee kuntoon. Ensi viikolla saadaan vieraita taas Suomesta ja voi vitsi kuin oon innoissani! Pitää parannella nilkka juhlakuntoon!

Ensimmäistä etappia kohti, tavoite löytyy jostain tuon takaa.

Burenin "juurelta" katsottuna. Olisikohan tuossa 500m korkeutta 

Matka oli kivinen.

Ersfjorden!

Pakollinen "Larakin oli mukana"

Lara oli välillä vähän nopeempi kiipeilijä.

Välillä noustiin kallion seinämän vierestä, tässä sai olla tarkkana mihin jalan asettaa. Mutta aina on aikaa katsella vähän maisemia!

Ihan hyvinhän mä heräsin tässä kirjotellessa, kooma alkaa väistymään ja voi lähteä viimeiseen yövuoroon. Kolme yövuoroa (loppuu siis huomenna maanantaiaamuna) ja tiistaina iltavuoroon! Kaksi iltavuoroa ja aamuvuoro yövuorojen jälkeen, ei menisi Suomessa ihan tuosta noin läpi. Mutta, nuorena jaksaa! ;)

Ruskakuvia

Olen nähnyt muistaakseni kerran lapsena ruskan pohjoisessa, mutta muistan siitä todella vähän. Nyt täällä on ruska parhaimmillaan ja herran jestas tuota värimaailmaa! Aivan sanoinkuvailemattoman kaunista katsoa luontoa ja sitä, mikä maisema muodostuu merestä, vuorista ja ruskasta. Taas jälleen kerran voisin vain istua mättäällä ja tuijottaa maisemia.

Lara keskitty mättäillä kierimiseen ja pötköttelyyn.

Pitäisi hankkia kunnon kamera, tuntuu ettei maisemat pääse oikeuksiin puhelimen kameralla vaikka hyvä kamera puhelimen kameraksi onkin.

Reilun kahden viikon päästä starttaa Suomen visiitti. Tuolloin voi olla Kilpisjärvellä jo lunta, joten suunnitelmista poiketen sain uudet talvirenkaat matkahuollon kautta Kilpisjärvelle. Lähden tällä viikolla hakemaan renkaat tänne ja kohtahan ne täytyy vaihtaa alle. Outoa, nythän on vasta syyskuu, mutta niin se talvi vaan tekee tuloaan.

Elän nyt ajatuksissa jotain välivaihdetta, töissä on tasaista ja odotan talvea. Ja samalla olen pikkuhiljaa alkanut miettimään, mitä teen ensi keväänä kun työsopimukseni loppuu. Siihen on vielä pitkä aika, mutta töiden kannalta sitä pitää jo ajatella. Jäänkö tänne vielä vai palaanko Suomeen?

Päivä Senjalla, koiranäyttelyt ja perusarkea

Kolme kuukautta eloa Norjassa takana, kukapa olisi uskonut minun sanovani noin vaikka vuosi sitten? En pidä itseäni mitenkään rohkeana, mutta olen saanut kuulla tuon adjektiivin aika monta kertaa viimeisen puolen vuoden aikana. Kai minä sitten olen rohkea tai ainakin uhkarohkea. Nämä edelliset kolme kuukautta ovat osoittaneet sen, että riskinotto kannatti ja olen ihan helkkarin ylpeä siitä mitä olen tehnyt. Olen saanut tutustua hienoihin ihmisiin ja ehkä olen oppinut itsestänikin jotain tässä ajassa. Kyllä mä nyt voin sanoa olevani rohkea, vaikka pelkäänkin esimerkiksi käärmeitä kuollakseni!

Pari viikkoa takaperin minulla oli taas Suomesta vieraita ja sain sen mahtavan pikkumiehen tänne, mistä edellisessä postauksessa kerroin. Oli aivan valtava ikävä tuota miestä ja taisi silläkin olla vähän minua ikävä, kun minun kanssa oli touhuttava koko ajan. Tästä kuukausi eteenpäin, niin näen taas tuon miehen, kun lähden Suomeen vajaan viikon reissulle. Oli toki myös mahtavaa saada sisko ja äiti tänne ja näyttää heille maata, jossa asun. Vähän erilaista kuin silloin, kun sain opiskeluaikana ensimmäiset vieraat katsomaan Mikkeliä. Ei millään pahalla Mikkeliä kohtaan, onhan täällä vähän enemmän kuitenkin nähtävää.

Kelit suosi vieraita ja saimmekin viettää aika mahtavat päivät Fjellheisenillä ja Senjan saarella. Aurinko paistoi lähes kirkkaalta taivaalta ja lämmintä piisasi.

Hieman eri näköinen Bergsbotn på Senja kirkkaalla kelillä kuin sateisella.

Tromssa Fjellheiseniltä katsottuna.

Lisään tähän kylän nimen myöhemmin.

Flakstadsvågin jykevä vuori.

Aurinko laskee vuorten taakse ja on aika lähteä Flakstadsvågilta Finnsnesin kautta kotiin.

Töissä on mennyt kivasti, enää ei tunnu työpäivät henkisesti niin raskailta kun on oppinut vähän kommunikoimaan norjaksi. Kahtena päivänä olen ollut osaston toisen tiimin johtaja ja ilmeisesti ne päivät menivät ihan hyvin saadun palautteen mukaan. On jo sellainen tunne, että minuun luotetaan ja uskalletaan antaa vastuuta.

Käytiin viikonloppuna Laran kanssa koiranäyttelyissä, koska olivat niin lähellä. Taisin aikaisemmin kirjoittaa, että kyseessä ovat kv-näyttelyt, mutta ne olivatkin kaikkien rotujen näyttelyt. Hieman luetun ymmärtäminen takkuili näköjään ilmoittaessa, mutta väliäkös tuolla. Lara tarvitsee valioituakseen kaksi SERTiä norminäyttelyistä ja yhden "ison" SERTin kansainvälisestä tai erikoisnäyttelystä, koska Lara ei ole Suomen muotovalio. Siskoni teki paria viikkoa aikaisemmin näyttelytrimmauksen ja minä viimeistelin paketin edellisenä iltana. Näyttelyyn lähdettiin vähän sillä asenteella, että "minulla on universumin hienoin koira enkä aio pyytää sitä teiltä anteeksi". Tuo koira elää niin minun tunteiden kautta ja näköjään minun asenteeni heijastui suoraan koiraan. Lara kantoi itsensä ylväästi ja liikkui kehässä omaan tapaansa erinomaisesti. Tuloksena tästä AVO ERI SA SERT PN1 ROP eli suomennettuna Lara oli oman rotunsa paras ja sai ensimmäisen sertinsä ja kutsun edustamaan rotua ryhmäkilpailuun. Hui, ihan mieletöntä!! Olin totta kai ihan fiiliksissä tästä ja jäätiin odottamaan kolmen tunnin päästä alkavaa ryhmäkilpailua. En ollut ikinä edes nähnyt mitä ryhmäkilpailussa tapahtuu, tiesin vain sen että jokaisesta FCI ryhmästä sijoitetaan neljä parasta koiraa ja ryhmävoittaja pääsee kilpailemaan Best in show tittelistä. Lähdettiin siis ihan vain hakemaan kokemusta tästä ja katsomaan miten käy. Tuomarina toimi sama hollantilainen Jo Schepers, joka oli tuomaroinut meidät aikasemmin aamulla. Miellyttävän oloinen herrasmies.

Ryhmät 1 ja 2 olivat yhdistetty (eli lammas- ja karjakoirat plus pinserit ja molossit, johon Lara kuuluu) ja laskin nopeasti ennen isoon kehään menemistä, että koiria oli kaikenkaikkiaan 16-18, en ole ihan varma enää. Jokainen koira kuulutettiin erikseen ja sen mukaan juostiin kehään pönöttämään. Sen jälkeen tuomari teki silmäyksen joukkoon ja valitsi neljä parasta. Minulta taisi suu loksahtaa auki, kun kuulin kaiuttimista kuulutettavan Laran kilpailunumeron ja norjalaisella aksentilla lausuttiin ensin Laran nimi ja sitten minun nimi. Mitä, me sijoituttiin neljänneksi kaikkien niiden hienojen koirien joukosta!! Sitä paitsi, ei snautserit sijoitu yleensä ryhmäkilpailuissa mihinkään (no ei nyt liioitella, kyllä ne joskus sijoittuu, mutta oikeasti aika harvoin). Jee!!! Olin niin hämilläni, etten muista miten ne muut sijat meni...

Olin yksin, joten kuvia ei tuolta päivältä ole. Toki ryhmäkilpailussa oli valokuvaajia ja toivon, että saan sieltä joskus jotain kuvia, missä me oltaisiin. Olihan tuo ihan "once in a lifetime" juttu eikä tuollaista ihan heti tule eteen toista kertaa.

Toisena näyttelypäivänä tuli vettä kaatamalla ja kellään ei ollut kivaa. Lara ihmetteli hattupäistä tuomaria ja oli sitä mieltä, ettei sen näköistä kannata siinä kelissä ihan heti päästää iholle. Sitä mieltä minäkin olisin ollut. Tuloksena AVO EH eli erittäin hyvä. Kehässä oleminen kesti ehkä 3 minuuttia ja minä olin ihan läpimärkä paitaa ja välihousuja myöten, sen verran tuli vettä. Harmitti tietenkin, kun se serti olisi ollut ihan otettavissa, onhan mulla universumin hienoin koira ;)

Lara ja Laran mahtavat ruusukkeet, ROP, SERT ja RYP4. Jeee!!!

Lara toisena päivänä vesisateessa. On se vaan hieno!

Tästä on taas kiva jatkaa eloa eteenpäin. Norjalaiset eivät ota enää päähän ja keliinkin alkaa tottumaan. Vesisade on vesisadetta ja sehän on vain keli, tärkeintä on se mitä itsellä on päällä. Ja työmatkapyöräilyn ansiosta kunto on noussut kohisten ja Norjan mäet ei tunnu enää missään! (Ihan vähän vain liioiteltuna, ei onneksi paljoa). Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että on mahtavaa saada tänne vieraita, mutta minun kuuluu nyt olla täällä. Koti-ikävä on väistynyt ja odotan ihan suunnattomasti ruskaa, valaita, revontulia ja talvea. Kaikki varoittelee kaamoksesta, mutta talvi-ihmisenä odotan sitä oikeastaan enemmän kuin kesää. Siinä on ihan varmasti oma tunnelmansa ja siitä pitää yrittää nauttia. Ja kohta tulee valaat!! On siihen vielä pari kuukautta, mutta silti. Miettikää, voin lähteä ihan tuohon lähelle katsomaan, kun miekkavalas pöhisee ja läväyttää pyrstöllään merenpintaa.